Käsittelin aiemmassa Kääntäjämestarit-blogitekstissäni tekoälytyökalujen roolia ammattimaisessa kirjallisuuden kääntämisessä. Tässä tekstissä jatkan aiheesta kääntäjän tekijyyden ja kääntäjän luovan panoksen näkökulmasta ja peräänkuulutan keskustelun lähtökohdaksi maallikkokielen sijaan käännösalan ammattikäsitteistöä. Tähän liittyen kyseenalaistan myös tekoälymerkinnät kustantamojen tuottamien kirjankäännösten tekijätiedoissa.

Omaperäisyys ja kääntäminen

Tekijänoikeussuojaa nauttii teoskynnyksen ylittävä teos eli tekijänsä henkisen luomistyön itsenäinen ja omaperäinen tulos. Kun teoskynnyksen ylittävä lähdeteksti käännetään ihmiskääntäjän tulkintaan ja luoviin valintoihin perustuvaksi erikieliseksi teokseksi, myös käännös tyypillisesti ylittää teoskynnyksen.

Käännöksen aseman teoksena selittää pitkälti lähdetekstitulkintavelvoite. Kääntäjähän tekee käännöstä koskevat valintansa lähdetekstin tulkintaan perustuvassa prosessissa, jossa hän on uskollinen yhtäältä alkuteoksen kirjoittajalle ja toisaalta käännöksen lukijalle. Tämän perustana on kääntäjän etiikka, johon liittyvät kiinteästi muun muassa uskollisuuden, adekvaattisuuden ja ekvivalenssin käsitteet. Koska eri kielet eivät ole keskenään symmetrisiä, kulttuurit ovat erilaisia ja kieli tarjoaa lukuisia erilaisia mahdollisuuksia saman lähdetekstin kohdan välittämiseen kohdekielellä, tulkintatyössä on oltava aina luova. Kääntäjä tulkitsee lähdetekstin merkityksiä, sävyjä, rytmiä, tyyliä ja kulttuurisia viittauksia sekä taiteellista kokonaiskompositiota ja tekee tämän tulkinnan pohjalta jatkuvasti valintoja siitä, miten teos rakennetaan uudelleen toisella kielellä. Kun kyse on tulkintoja tekevästä ihmisyksilöstä, lopputulos on näin ollen aina myös omaperäinen.

Tästä huolimatta tekoälytyökaluja käyttävien kirjallisuuden kääntäjien tekijyyttä näytetään problematisoitavan sillä perusteella, että kääntäjä olisi voinut luovuttaa käännösprosessin hallinnan tekoälylle ja turvautua ei-luovaan, mekaaniseen tekstitehtailuun. Ammattikäsitekehikosta kumpuava kääntäjän etiikka ja lähdetekstitulkintavelvoite eivät kuitenkaan jätä tällaiselle mahdollisuutta. Näin ollen kääntäjä voi hyödyntää tekoälyainesta vain alisteisena omalle inhimilliselle, yksilölliselle ja omaperäisen luovalle tulkinnalleen alkuteoksen maailmasta. Kääntäjä ei siis voi päästää tekoälyä mellastamaan itsekseen minkään alkuteoksen merkityksen kohdalla.

Kääntäjä tekee luovia valintoja alusta loppuun

Ongelman ydin näyttää olevan se, ettei edellä kuvattua ammattimaisen kääntämisen lähtökohtaa pidetä pohjaoletuksena, vaan diskurssia hämmentävät maallikkokäsitykset kääntäminen-sanaperheen merkityksistä (ja mahdollisesti myös väärät käsitykset jälkieditointi-sanan merkityksestä). Tekijyys- ja kirja-alan keskustelut koskevat kuitenkin tyypillisesti ammattimaista kirjankustannustoimintaa, johon liittyy esimerkiksi käännösoikeuksien hankkiminen. Näin ollen myös käännöstoiminnan pitää voida olettaa olevan tässä yhteydessä ammattimaista eikä mitä tahansa tekstitehtailua. Ammatillisen toiminnan kontekstissa kääntämistä pitäisi siis tarkastella ammattikäsitteistön pohjalta.

Kääntämisen peruseetoksen mukaisesti keskustoimija kääntämisessä on kääntäjä – ihminen (vrt. käännin, jolla viitataan koneeseen). Kääntäjän etiikkaa raamittavat uskollisuuden, adekvaattisuuden ja ekvivalenssin käsitteet nostinkin jo edellä esille. Niiden perusteella ihmiskääntäjä näyttäytyy taiteellis-eettisesti motivoituja luovia valintoja tekevänä olentona. Näitä valintoja hän tekee käännösprosessin alusta loppuun – siis rivi riviltä läpi teoksen eikä vain silloin kun sattuu huvittamaan.

Käännöstieteen käsitteistössä erotellaan erillisenä käsitteenään konekääntäminen (joka vastaa tekoälykääntämistä siinä mielessä, ettei se sisällä ihmistä). Konetuotosten hyödyntäminen kääntämisen apuvälineenä on ollut tuttu juttu jo pitkään esimerkiksi yritysviestinnän tekstien saralla – mutta kyse on nimenomaan hyödyntämisestä lähdetekstilähtöisesti. Konetta tai tekoälyä ei siis päästetä ”hoitamaan käännöstyötä” omin päin.

Ongelmallisen väljät maallikkokäsitykset

Maallikkokielessä ”käännös” on usein ammattikäsitettä laveampi: samalla sanalla voidaan viitata toisaalta ammattimaisesti laadittuun käännökseen ja toisaalta vaikkapa puhtaasti koneella tuotettuun tekstiin. Toisaalta ”käännöksen tarkistus” voi tarkoittaa maallikolle jotain ylimalkaista ja sirpaleista, toisin kuin ammattikäsitteiden mukainen tarkistus kaikessa pedanttiudessaan ISO-standardin nojalla. Sama pätee ”konekäännöksen tarkistukseen” (engl. post-editing): sekin voidaan maallikkokontekstissa ymmärtää varsin kirjavasti, siinä missä ammattikäsitteistön full post-editing -taso edellyttää lopputuotteelta samaa laatua kuin käännös-/kääntäminen-niminen tehtäväspesifikaatio eli vaatii näin ollen vääjäämättä yksilöllisen omaperäistä lähdetekstin tulkintaa.

Kun kirjaviin maallikkokäytäntöihin viittaava kielenkäyttö siirtyy kirjallisuuden kentän eri ammattiryhmien väliseen diskurssiin, ollaan kääntäjän profession ymmärtämisen kannalta aika eksyksissä.

Esimerkki maallikkokäsitysten sekoittumisesta diskurssiin

Ammattilaislähtökohdan ja maallikkoskenaarioiden sekoittumista kuvastaa esimerkiksi kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston artikkeli tekoälystä ja kääntäjän lainauskorvauksesta. Sen tärkeä käytännön anti kääntäjille on loppuun myöhemmin lisätty ohje, jonka mukaan kääntäjä arvioi itse teoskynnyksen ylittymisen ja sen myötä käännöksen kelpoisuuden OmaSanasto-verkkopalveluun lainauskorvausten laskemisen pohjaksi.

Artikkelin sanamuodot ovat kuitenkin osoitus siitä, että kääntämisen yleisesti katsotaan sisältävän myös maallikkokääntämisen ikään kuin rinnakkaisena vaihtoehtona:

Jos käännös on tehty täysin mekaanisesti, esimerkiksi sana sanalta ilman omaperäistä luovaa panosta, se ei ylitä teoskynnystä. Tällöin käännökselle ei synny tekijänoikeutta, eikä kääntäjä ole oikeutettu lainauskorvauksiin. Käytännössä julkaistujen kirjojen käännökset ovat kuitenkin yleensä riittävän omaperäisiä, jolloin ne nauttivat tekijänoikeussuojaa.

…

Kääntäjä arvioi itse, onko käännös hänen oman luovan työnsä tulos ja nauttiiko se tekijänoikeussuojaa. Jos kääntäjä katsoo, että tekoälyä on käytetty ainoastaan työvälineenä ja että käännöstyössä tehdyt luovat valinnat ovat hänen tekemiään, hän voi ilmoittaa käännöksen OmaSanastossa tavalliseen tapaan lainauskorvausta saadakseen. Teoskynnyksen ylittymistä ei tarvitse todistaa Sanastolle teostietojen ilmoittamisen yhteydessä.

Kääntäjänä voit siis ilmoittaa OmaSanastoon kaikki sellaiset käännösteokset, joihin katsot itse tuottaneesi luovaa sisältöä.

Käännös-termin lähdetekstitulkintaan velvoittava merkitys, joka pohjaa kääntäjän etiikkaa peräänkuuluttaviin käännöstieteen peruskäsitteisiin ja ISO-standardeihin, saa siis artikkelissa rinnalleen maallikkomaiseen kääntämiskäsitykseen perustuvan ”mekaanisen” ja ”sana sanalta” -vaihtoehdon. Kielten välisen merkitys- ja rakenne-epäsymmetrian ja esimerkiksi kulttuurierojen vuoksi lähdetekstitulkinta ei kuitenkaan ole – etenkään kirjan laajuisessa tekstissä – toteutettavissa sanasta sanaan -otteella. Myös ilmaus ”käännösteokset, joihin katsot itse tuottaneesi luovaa sisältöä” antaa vaikutelman, että luova panos olisi kääntämisessä jonkinlainen valinnainen lisä. Ei: luova tulkinta ja uudelleenrakentaminen lävistävät koko käännösprosessin!

Käännös tuotelupauksena

Kun kustantamo on hankkinut oikeuden julkaista alkuteoksen käännöksen, se on osa vastuuketjua, jossa alkuteoksesta tuotetaan toisella kielellä julkaistava teos. Tästä syntyy olennainen ”käännös-tuotelupaus”: kun lopputuote nimetään teostiedoissa käännökseksi, kirjailijan ja lukijan pitää voida lähtökohtaisesti luottaa siihen, että kyseessä todella on ammattimaisen kääntämisen tuloksena syntynyt tekstitaideteos – mukaan lukien lähdetekstin täysimääräinen tulkinta ja ihmisen täysimääräinen läsnäolo taideteoksen syntyprosessissa. Käännös-niminen kirjatuote ei siis voi olla koneellinen tekstituotos tai edes epämääräinen ”kyllä Pera sen tossa tarkisti” -henkinen sieltä täältä siloteltu puolisokkoviritelmä. Sen on oltava täysiverinen käännös sen mukaan, mihin ammattikäsitteistöstä kumpuava kääntäjän etiikka edellyttää.

Ammattimaiseen kustannustoimintaan ei pitäisi jäädä maallikkomaisen tekstipuuhastelun mentävää reikää. Laveita maallikkokääntämiskäsityksiä tukevaa diskurssia ei näin ollen pitäisi myöskään ylläpitää missään kirja-alan, luovien alojen tai tekijyyttä koskevissa keskusteluissa.

Edellä kuvattuun ei muuten pitäisi vaikuttaa mitenkään esimerkiksi se, jos kääntäjä ei ole jostain syystä halunnut nimeään tai nimimerkkiään näkyviin käännöskirjan tekijätietoihin. Käännös-tuotelupauksen pitäisi jo sinällään kertoa kaikki olennainen prosessin edellyttämästä tekijyyspositiosta, joka sisältää täyden luovan hallintavallan ja yksilöihmisen tekemän sataprosenttisen lähdetekstitulkinnan. (Sivuhuomautuksena: kääntäjän päätös jättää nimensä tai nimimerkkinsä pois teostiedoista on silti hivenen erikoinen signaali eikä missään nimessä eduksi kääntäjien näkyvyyden tai käännöstietoisuuden edistämisen kannalta.)

Kieliaineksen pintamuoto ei kerro luovan prosessin luonteesta

Lähdetekstitulkintavelvoitteen ja sen sisältämän omaperäisyyden ja luovuuden vuoksi teoskynnyksen ylittymistä ei pitäisi käännös-tekstituotteen yhteydessä aprikoida sen pohjalta, mitä työkaluja prosessissa on käytetty. Ne ovat toissijaisia, koska kaiken pohjan muodostavat ihmiskääntäjän tekemä lähdetekstitulkinta ja siitä kumpuavat päätökset. Silti käännöstä ja tekijyyttä koskevassa keskustelussa pohditaan edelleen myös sitä, kuinka suuri osa julkaistun tekstin aineksesta vastaa kääntäjän käytössä olleen tekoälytuotoksen pintamuotoa ja missä määrin tämän pitäisi vaikuttaa teoskynnyksen ylittymiseen.

Tällainen tarkastelu menee ohi maalin. Mitä ikinä kääntäjä onkin käännökseen valikoinut, hän on tehnyt sen yksilöllisen lähdetekstitulkintansa varassa. Olipa tekoälyainesta sommiteltu osaksi käännösteosta ”sellaisenaan” paljon tai vähän, ei taiteellisesti pesunkestävää, alkuteoksen maailmaa sataprosenttisesti tulkitsevaa käännösteosta olisi voinut syntyä ilman koko lähdetekstin tulkinneen kääntäjän kriittisen tärkeää luovaa panosta.

Käännös-nimistä tuotetta ei siis pitäisi alistaa tekoälyaineksen määrälliselle arvioinnille sen enempää kuin olisi tarpeen arvioida kääntäjän tekijyyttä sen perusteella, mitä sanakirjoja, hakuteoksia tai muita materiaalilähteitä hän on käyttänyt.

Tekoälymerkintä toimii käännöskirjoissa tarkoitustaan vastaan

Maallikkokielen ja ammattikäsitteistön sekoittuminen näkyy myös siinä, kuinka kirjankäännösten kontekstissa keskustellaan tekoälymerkintöjen tarpeellisuudesta. Niin kuin olen jo edellä ja aiemmassa blogitekstissäni muistuttanut, käännösalan käsitekehikon ja erityisesti kääntäjän etiikkaan liittyvien käsitteiden valossa kääntäjän ensisijainen tehtävä on tulkita lähdeteksti omilla aivoillaan eli aina yksilöllisen omaperäisesti. Näin ollen tekoäly ei mellasta millään rivillä tai minkään merkityksen kohdalla autonomisesti, vaan kääntäjä hyödyntää sitä alisteisena lähdetekstitulkinnalleen eli täysin luovan hallintavaltansa alaisuudessa.

Käännöskirjassa tekoälymerkintä johtaakin siis harhaan: se herättää virheellisen mielikuvan siitä, että tekoälyn on annettu tuottaa sisältöä käännöskirjaan ainakin jossain määrin itsenäisesti. Kuten edellä totesin, käännösoikeudet hankkineen kustantamon vastuun pohjalta tällainen olisi käännös-tuotelupauksen vastaista.

Käännöskirjoihin läiskäistyillä tekoälymerkinnöillä siis ikään kuin kävellään kääntäjän profession yli. Lisäksi merkintä nakertaa käännöskirjan houkuttelevuutta: käytännössähän se samastaa ammattikäännöksen maallikkokielessä käännökseksi kutsuttuun koneelliseen tai (Peran) ”korjailemaan” tekstituotokseen ja toimii sen myötä paradoksaalisesti läpinäkyvyystarkoitustaan vastaan.

Käännöskirjan imago

Mitä vaikutuksia harhaanjohtavilla ja kääntäjän etiikkaa kyseenalaistavilla tekoälymerkinnöillä voi olla? Sellaisia nähdessään käännöskirjan potentiaalinen ostaja joutuu epäilemään, onko kääntäminen sittenkään ollut kääntäjän täyden luovan hallintavallan alaista toimintaa. Tämä puolestaan on omiaan murentamaan lukijan taiteellista elämystä tai ainakin heittämään varjon sen ylle, kun ”autopilottitekoälykäytön mörkö” istuu olkapäällä kylvämässä epäluottamusta ja kyseenalaistamassa asioita, joita ei ole kustantamon markkinoille tuomassa kirjatuotteessa tarvetta kyseenalaistaa. (Käännöksen laadun arviointi on asia erikseen – mutta siinä fokuksessa ei pitäisi olla työkalupakin vaikutusten mielivaltainen arvailu vaan nimenomaan se, kuinka käännösteoksessa on onnistuttu välittämään alkuteoksen maailma. Hedelmällisimpään arviointiin kykenevät tietenkin käännöskritiikkiin erikoistuneet ammattilaiset.)

Ammattikäsitteistö pohjaksi kirja-alan kääntämiskeskusteluun

Käännös-käsiteperhe ammattikäsitteistön kehyksessä määriteltynä sisältää siis aina ihmiskääntäjän yksilöllisenä ja luovana lähdetekstin tulkitsijana. Koska käsitteiden ymmärtäminen on kirja-alan toimijoiden keskuudessa vaihtelevaa, keskusteluissa, vaikuttamistyössä ja sopimuksissa on hyvä tehdä tämä lähtökohta selväksi. Toisin sanoen on eroteltava edellä kuvattu ihmisposition sisältämä – käännöstieteen käsitteisiin ja ISO-standardiin pohjautuva – käännös-tuotteeseen tähtäävä toiminta maallikkokielisistä käännös- ja tarkistus-sanoista monenkirjavine tulkintoineen.

Muistutuksena vielä: kaikki edellä kuvattu käännöseettinen velvoittavuus pätee myös jälkieditointi- ja jälkieditoija-käsitteisiin silloin, kun lopputuote on kirjan käännös – eihän sitä voi tuottaa taiteellisesti kurantilla tavalla muuten kuin täysimääräisen lähdetekstitulkinnan kautta eli machine translation full post-editing -tasoisella jälkieditoinnilla. Toisin sanoen kyse on aina kääntämisestä, eikä käsitekiertotietä tarvittaisi.

Kirjailijoiden oivalluttamisesta

Käsitteiden avaaminen on tärkeää myös teostensa käännöstulevaisuutta pohtivien kirjailijoiden kannalta. Jos käännösalan käsitteistä ei ravistella tietoisesti irti maallikkokääntämisoletuksia ja tekoälyn (samoin kuin muiden työkalujen) alisteisuutta kääntäjätaiteilijan luovalle hallintavallalle ei alleviivata, kirjailijat saattavat syyttä suotta kavahtaa tekoälytyökalun läsnäoloa ammattimaisen kustannustoiminnan ja sen myötä ammattimaisen kääntämisen kontekstissa.

Kirjailijoiden pitäisi voida olla turvallisin mielin: kääntäjän etiikkaan luovuttamattomasti sisältyvä lähdetekstitulkintavelvoite asemoi ihmiskääntäjän etsimään aina teoksen parasta tismalleen samaan tapaan kuin ennenkin: kokosydämisesti alkuteosta rakastaen ja kunnianhimoisen luovasti käännöstä rakentaen.

Käännösateljee vain on nykyään runsaammin varusteltu.

Paula Erkintalo

Kirjallisuuden kääntäjä, kielipalveluyrittäjä

Paula Erkintalo on yritysviestintään ja kirjallisuuden kääntämiseen erikoistunut kieliasiantuntija, joka on toiminut alalla vuodesta 2010 ja suomentanut 25 tieto- ja 12 kaunokirjaa – osan omalla nimellään ja osan muiden tekijänimien alla. Hän on valmistunut Tampereen yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan englantilainen filologia ja sivuaineinaan muun muassa pohjoismaiset kielet ja psykologia. Lisäksi hän on suorittanut työn ohessa luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden yliopisto-opintoja, yrittäjyyden ammattitutkinnon sekä kolmivuotisen Viita-akatemia-kirjoittajakoulutuksen ammattikirjailijoiden ohjauksessa. Paula rakastaa sekä tosielämän että fiktiivisiä kasvukertomuksia. Hänen vuonna 2011 perustamansa TellWell Translations tarjoaa käännös-, editointi- ja sisällöntuotantopalveluja käännöstoimistoille, kustantamoille ja muille yrityksille inspiraation lähteenään ajatus ”A story to tell?  Let’s tell it well”.

Artikkeli Tekijyyskeskustelua käännösalan termien vai maallikkokäsitysten pohjalta? julkaistiin ensimmäisen kerran Kääntäjämestarin kirja.

Konelisäosat ovat olleet osa käännösympäristöjä jo pitkään, ja olisi vaikea kuvitella vaikkapa monikielistä yritysviestintää ilman niiden työtä nopeuttavaa vaikutusta. Kirjallisuuden saralla koneavusteisuus käännösprosessien työkaluna on kuitenkin uudempi juttu. Eri ammattiryhmissä kirja-alalla ja sen liepeillä ei siis välttämättä olla täysin ajan tasalla esimerkiksi tekoälyn käytöstä ammattimaisessa käännösprosessissa.

Tämä blogikirjoitus on ensimmäinen osa tekstistä, jonka olen kirjoittanut kielipalveluyrittäjän ja kirjallisuuden kääntäjän näkökulmasta. Pyrin kirkastamaan siinä käsitystä modernin kääntäjän työstä erityisesti kirjailijoille ja kustantajille. Toisaalta kirjoitukseni auttaa hahmottamaan, kuinka kääntämisen sanallistaminen vaikuttaa profession sisällön ymmärtämiseen tekoälyn aikakaudella, joten siitä voi olla hyötyä myös käännösalan väelle.

Lähdeteksti on kaiken lähtökohta

Keskustelua tekoäly ja kirjallisuus -aiheesta näyttää aika ajoin synkentävän pelko siitä, että käännösalan ammattilaiset toimisivat tekoälytyökaluja käyttäessään niin kuin amatöörit toisinaan tekevät: siis tuottaisivat käännöksiä puoli- tai täysautomaattitehtaillen ja lähdetekstistä irrallaan. Toisin sanoen asiantuntijalapsi on vaarassa tulla heitetyksi pöpelikköön amatööripesuveden mukana. Tästä syystä ja yleisen kääntämistietoisuuden edistämiseksi onkin tarpeen tehdä ammattimaisen kääntämisen sielu näkyväksi muutaman perusasian kautta.

Kääntäjän eettisiä velvoitteita voidaan lähestyä muun muassa seuraavien käännöstieteen käsitteiden näkökulmista (määritelmät Tieteen termipankista):

• uskollisuus: ”kääntäjän vastuullisuuden tunne jotakin tahoa kohtaan”
• adekvaattisuus: ”käännös noudattaa tulokielen normeja ja siinä on otettu huomioon käännöksen lukijoiden tarpeet ja odotukset”
• ekvivalenssi: ”käännöksen ja lähtötekstin yksiköiden vastaavuus ja kommunikatiivinen samanarvoisuus”.

Kiistatonta lienee avaintermien pohjalta se, että kirjailijan ja lukijan huomioivaan uskollisuuteen, adekvaattisuuteen ja ekvivalenssiin voi kirjankäännöstä laadittaessa pyrkiä ainoastaan näitä näkökohtia tietoisesti pohtiva, eettiseen harkintaan ja empatiaan kykenevä ihmiskääntäjä. Kääntäjän etiikan todeksi eläminen lukemattomine kielellis-kulttuuris-taiteellisine päätöksineen vaatii siis vääjäämättä

• ihmiskääntäjän herkkää ja yksilöllisen omaperäistä lähdetekstin tulkintaa
• ihmiskääntäjälle täysimääräisesti uskottua ilmaisun hallintaa.

Käännösalan avaintermeistä kumpuava lähdetekstitulkintaa edellyttävä uskollisuusvelvoite muodostaakin käännösten laadun kannalta luovuttamattoman käännöseettisen turvarakenteen. Karkaaminen tästä kehyksestä ilmentää amatöörikääntämistä, jollaiseen en soisi kustantamojen tai muiden taidetekstikäännöksiä tilaavien tekijävalinnoissaan haksahtavan.

Samaan hengenvetoon on todettava, että esimerkiksi yritysviestinnässä automaattikäännös tai vain hivenen siloteltu konekäännös voi jossakin yhteyksissä käyttötarkoituksesta ja tehtäväspesifikaatiosta riippuen riittää – kirja tai muu taideteos on kuitenkin aivan eri juttu.

Uskollisuusvelvoitettu tulkinta määrää kääntäjätaiteilijan vision

Millaista työskentely ammattimaisissa tekoälyä sisältävissä käännösympäristöissä sitten on?

Kaupallisten toimijoiden moderneissa suljetuissa ympäristöissä  lähdeteksti näkyy käyttöliittymissä tyypillisesti vasemmalla ja kohdeteksti luodaan oikealle. Ympäristöihin saattaa sisältyä esimerkiksi termilistoja, haku- ja tarkistustoimintoja ja käännösmuisteja. Näitä kääntäjä keskusteluttaa koko käännösprosessin ajan kriittisesti ulkoisten luotettavien termi- ja sanastotyökalujen sekä erilaisten taustatutkimuslähteiden kanssa. Tämä kaikki on ollut käännösalalla jo pitkään peruskauraa.

Myös konekäännöslisäosia on integroitu käännösympäristöihin jo pitkään. Nykyään oikealla puolella käyttöliittymässä – myös kirjaa käännettäessä – voi näkyä automattisesti lähdetekstin tekoälykäännös, joka ei (niin kuin ei mikään koneellinen tuotos) tietenkään sisällä ihmisyksilön tekemää lähdetekstin tulkintaa eikä siis ole käännöseettisestä tai taiteellisesta näkökulmasta prosessissa minkäänlainen ”tekijä”. Kääntäjä voi kuitenkin hyödyntää käännöksessään koneellista ainesta niiltä osin kuin katsoo sen tarjoavan materiaalia palvelemaan uskollisuusvelvoitettua tulkintaansa lähdetekstistä – vivahteikkuus, termitarkkuus, idiomaattisuus, rytmi, kulttuurisensitiivisyys ja kaikki muut kääntämisen laatuparametrit huomioiden.

Monipuolista materiaalia käännösateljeehen – teoksen eduksi

Edellä kuvattu lisämenetelmä on sukua sille, miten saattaisi toimia vaikkapa erilaisia materiaaleja teoksessaan hyödyntävä kuvataiteilija: samaan tapaan myös tiedonkäsittelyateljeessaan toimiva kääntäjä poimii visionsa kannalta osuvimmaksi katsomansa ilmaisullisen osasen toisinaan ”tehdasvalmisteisten” komponenttien korista, kun taas joidenkin tekstikohtien kohdalla hän katsoo parhaaksi sorvata sen mielensisäisistä ja mahdollisesti muiden työkalujen tarjoamista materiaalilähteistä. Ammattikääntäjä tekee materiaalivalinnat aina teoksen etu edellä ja lähdetekstin tulkintaan perustuvan yksilöllisen visionsa ehdoilla.

Toisin sanoen ammattilainen ei ”käännä tekoälyllä” tai ”tee tekoälykäännöksiä”. Kaikki tällainen on tekoälyn amatöörikäyttökontekstia heijastelevaa kielenkäyttöä. Työn sanoittaminen tällä tavalla kuulostaa siltä kuin tekoäly jätettäisiin riehumaan lähdetekstin kanssa osin tai kokonaan autonomisesti ilman, että sen käyttö alistettaisiin kääntäjän kieltenvälisyyteen liittyville ja muille ammatillisille kompetensseille.

Jouhevoittava vaikutus riippuu rakenteiden ja sanaston luonteesta

Kokonaisprosessin kannalta suurin hyöty tekoälylisäosia sisältävissä kirjankäännösympäristöissä on tietenkin se, että käännös valmistuu niitä käytettäessä tyypillisesti nopeammin kuin ilman tätä työkalua. Tämä perustuu siihen, että huippuunsa hiotut suljettujen ympäristöjen työkalut tarjoilevat lähdetekstitulkintavelvoitteen alaisuudessa työskentelevälle ammattikääntäjälle varteenotettavia tai jopa erinomaisia käännösratkaisuaihioita virke-, lause- ja sanatasolla. Sitä ne tekevät hyvin erityyppisten rakenteiden ja monenlaisista semanttisten detaljien kohdalla. Vanhan väitteen, jonka mukaan konelisäosat sopivat lähinnä vähemmän luovuutta edellyttävien käyttöohjetekstien työstämiseen, voi siis alan kärkeä edustavien työkaluympäristöjen ääressä todeta aikansa eläneeksi.

Oma kokemukseni tekoälytyökalusta kirjansuomennosprojekteissa on, että mitä polveilevampi ja mutkikkaampi käännettävä virkerakenne on (englannin kielen kiilalausehimmelit ovat tästä hyvä esimerkki), sitä vähemmän tekoälyn tarjoilemista rakenteellisista ratkaisuista on hyötyä lähdetekstitulkintavision toteuttamisen kannalta. Tästä huolimatta laadukkaan tekoälytyökalun tarjoaman ratkaisun korkea taso pääsee yllättämään tämän tästä raakakäännöskierroksella myös sellaisissa kohdissa, joissa tekoälyn olisi voinut olettaa kompuroivan rumasti. Ja toisaalta: vaikka hyötyä virkkeen tai virkekokonaisuuden rakenteellisiin ”makroelementteihin” saisi joissakin kohdissa vähänlaisesti, ei tämä tarkoita sitä, etteikö tekoäly voisi samassa kohdassa tarjoilla varteenotettavia sanastopuolen ratkaisuja tai vähintään virikkeitä ajatusprosessien sytykkeiksi.

Niin tai näin: kääntäjä on se, joka päättää, ja tekstitaideteos muotoutuu hänen myöhemmillä työstökierroksillaan joka tapauksessa vielä paljon syntaktis-semanttisen viimeistelytanssin pyörteissä. Siinä ammennetaan sekä sisäisistä että ulkoisista materiaalilähteistä, ja oman mausteensa prosessiin antaa muutosehdotuksia tarjoava kustannustoimittaja omalla kierroksellaan niin kuin kirjankäännösskenessä on ollut tapana tehdä iät ja ajat. Tämän näkemyksen arvoa ei voi korostaa liikaa, eikä se – sekään – siis ole kadonnut ammattimaisesta kirjankäännösprosessista mihinkään uusien työkalujen myötä.

Teoskohtaiset kielen piirteet olennaisempia kuin genre tai status

Niin kuin käännösliemissä keitetyt hyvin tietävät, teoksen ”kevyt” aihe tai luokiteltavuus viihdeosastolle eivät automaattisesti tarkoita kääntäjän kannalta helppoa nakkia rakenteiden purkamisen tai vaikkapa nasevan dialogin loihtimisen saralla – erikoisalojen termien perkaamisesta puhumattakaan. Toisaalta käännösjumpan kannalta suoraviivaisempi ilmaisutyyli saattaa kannatella sisällöllisesti tai taiteellisen kokonaiskomposition kannalta jotain päräyttävää tai ylevää.

Tätä ajatellen ei mielestäni pidä haksahtaa mustavalkoiseen kategorisointiin siinä, minkä kertomakirjallisuuden lajien kääntämisessä tekoälylisäosan käyttö kannattaa tai minkä ei. Statuspohjainen ”taideskenen auktoriteettien arvostama laatukirjailija” vs. ”massojen fanittama viihdekirjailija” -erottelu ei sekään vaikuta luotettavimmalta tavalta ennustaa tekoälykalun nopeuttavaa hyötyä käännösprosessissa. Jouhevoittamishyödyn tasoa on kääntäjän kannalta mielekkäintä lähestyä teos- tai teossarjakohtaisesti tekstin kielellisten piirteiden yleisprofiilin pohjalta.

Kielellisen yleiskuvan hahmottaminen onkin nykyään tärkeä osa kustantamo–käännöskoordinointiyritys-yhteistyöhön sisältyvää ammattitaitoa. Samalla kielen piirteisiin keskittyvä näkökulma alleviivaa sitä, kuinka kääntäjälle relevanttia on vain ja ainoastaan laatia optimaalinen käännös ja ratkoa vastaan tulevat käännösongelmat. Täysin toissijaista on se, miten alkuteosta ylistetään tai miten sille tai sen edustamalle genrelle nyrpistellään käännösateljeen ulkopuolisissa statusnokitteluissa. Kääntäjän tehtävä on adoptoida kirjailijan henkinen lapsi työprosessinsa ajaksi ja rakastaa se kohdekielelle. Piste.

Käännös-lopputuoteodotus sanelee kaiken muun

Entä sitten valitettavan harhaanjohtava jälkieditoinnin käsite, joka näyttää välillä elävän tekoälykeskustelussa omaa elämäänsä todellisesta merkityksestään irrallaan ja jota myös Annika Karvonen käsitteli hiljattain blogikirjoituksessaan? Kirjan käännös -nimisen lopputuotteen kannalta olennaista tietenkin on, että prosessissa tuotetaan käytettävistä käsitteistä riippumatta täysiverinen käännös – tätä odottavat kirjailija, lukija ja kustantamo. On kuitenkin hyvä huomata, että myöskään jälkieditointia koskeva standardi ISO 18687:2017 ei anna ”lupaa” mihinkään muuhun: sen mukaan loppulaatuodotukset jälkieditoinnille full machine translation post-editing -tasolla ovat samat kuin ilman konelisäosaa laaditulle käännökselle. Tämän samanlaatuisuusvaatimuksen täyttäminen olisi tietenkin mahdotonta ilman, että kääntäjä toteuttaisi lähdetekstitulkintavelvoitetta kirjailijan ja lukijan kannalta uskollisesti. Hän siis tarvitsee sekä kääntäjän perinteiset kompetenssit että kyvyn hyödyntää konelisäosaa työssään.

Kirjan käännös -nimisen tuotteen valmistusprosessia ja siinä tarvittavaa kääntäjäprofessiota kompetensseineen alleviivaa näin ollen alan ulkopuolisille parhaiten sanaperhe kääntäjä, kääntäminen ja käännös. (Kun taas vaikkapa ”editointi” tai ”toimittaminen” kalskahtavat siltä kuin koko lähdetekstiä ja kieltenvälisten kääntämiskompetenssien tarvetta ei olisi yhtäkkiä olemassakaan ja kyse olisi jostakin arvailuun perustuvasta yksikielisestä sokkotehtailusta.)

Huomio pitää kohdistaa kääntäjien valintaan

Tekoäly ei siis muuta ammattimaisen kirjallisuuden kääntämisen perusasetelmaa – ei käännöstieteen peruskäsitteiden näkökulmasta, ei jälkieditointia koskevan standardin näkökulmasta eikä varsinkaan kirjailijan, lukijan tai kustantamon edun näkökulmasta. Luovuttamattomana lähtökohtana on edelleen alkuteos, josta kääntäjä tuottaa kirjailija–lukija-uskollisuuskehyksessä käännöksen yksilöllisen tulkintansa pohjalta.

Siinä missä työkalujen kehittyneisyys on aidon jouhevoittamishyödyn kannalta tärkeää, vielä tärkeämpää on käännösteoksen laadun ja esimerkiksi kirjailija–kustantamo–käännöskoordinointi–kääntäjä-yhteistyökuvioiden kannalta se, kuka tulkitsee lähdetekstin, kuka tekee käännösratkaisut ja kuka kantaa niistä vastuun. Jos kääntäjäksi tekoälyavusteiseen ympäristöön valitaan ammattikääntäjä, jolla on sekä perinteiset kääntäjän kompetenssit että tekoälytyökalukompetenssi, homma on terveellä pohjalla sekä taiteellisen kunnianhimon että järkevän ajankäytön kannalta.

Paula Erkintalo

Kirjallisuuden kääntäjä, kielipalveluyrittäjä

Paula Erkintalo on yritysviestintään ja kirjallisuuden kääntämiseen erikoistunut kieliasiantuntija, joka on toiminut alalla vuodesta 2010 ja suomentanut 25 tieto- ja 12 kaunokirjaa – osan omalla nimellään ja osan muiden tekijänimien alla. Hän on valmistunut Tampereen yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan englantilainen filologia ja sivuaineinaan muun muassa pohjoismaiset kielet ja psykologia. Lisäksi hän on suorittanut työn ohessa luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden yliopisto-opintoja, yrittäjyyden ammattitutkinnon sekä kolmivuotisen Viita-akatemia-kirjoittajakoulutuksen ammattikirjailijoiden ohjauksessa. Paula rakastaa sekä tosielämän että fiktiivisiä kasvukertomuksia. Hänen vuonna 2011 perustamansa TellWell Translations tarjoaa käännös-, editointi- ja sisällöntuotantopalveluja käännöstoimistoille, kustantamoille ja muille yrityksille inspiraation lähteenään ajatus ”A story to tell?  Let’s tell it well”.

Artikkeli Kirjankäännösten laatu tekoälyn aikakaudella julkaistiin ensimmäisen kerran Kääntäjämestarin kirja.