Tekijyyskeskustelua käännösalan termien vai maallikkokäsitysten pohjalta?

Paula Erkintalo, kirjallisuuden kääntäjä

Käsittelin aiemmassa Kääntäjämestarit-blogitekstissäni tekoälytyökalujen roolia ammattimaisessa kirjallisuuden kääntämisessä. Tässä tekstissä jatkan aiheesta kääntäjän tekijyyden ja kääntäjän luovan panoksen näkökulmasta ja peräänkuulutan keskustelun lähtökohdaksi maallikkokielen sijaan käännösalan ammattikäsitteistöä. Tähän liittyen kyseenalaistan myös tekoälymerkinnät kustantamojen tuottamien kirjankäännösten tekijätiedoissa.

Omaperäisyys ja kääntäminen

Tekijänoikeussuojaa nauttii teoskynnyksen ylittävä teos eli tekijänsä henkisen luomistyön itsenäinen ja omaperäinen tulos. Kun teoskynnyksen ylittävä lähdeteksti käännetään ihmiskääntäjän tulkintaan ja luoviin valintoihin perustuvaksi erikieliseksi teokseksi, myös käännös tyypillisesti ylittää teoskynnyksen.

Käännöksen aseman teoksena selittää pitkälti lähdetekstitulkintavelvoite. Kääntäjähän tekee käännöstä koskevat valintansa lähdetekstin tulkintaan perustuvassa prosessissa, jossa hän on uskollinen yhtäältä alkuteoksen kirjoittajalle ja toisaalta käännöksen lukijalle. Tämän perustana on kääntäjän etiikka, johon liittyvät kiinteästi muun muassa uskollisuuden, adekvaattisuuden ja ekvivalenssin käsitteet. Koska eri kielet eivät ole keskenään symmetrisiä, kulttuurit ovat erilaisia ja kieli tarjoaa lukuisia erilaisia mahdollisuuksia saman lähdetekstin kohdan välittämiseen kohdekielellä, tulkintatyössä on oltava aina luova. Kääntäjä tulkitsee lähdetekstin merkityksiä, sävyjä, rytmiä, tyyliä ja kulttuurisia viittauksia sekä taiteellista kokonaiskompositiota ja tekee tämän tulkinnan pohjalta jatkuvasti valintoja siitä, miten teos rakennetaan uudelleen toisella kielellä. Kun kyse on tulkintoja tekevästä ihmisyksilöstä, lopputulos on näin ollen aina myös omaperäinen.

Tästä huolimatta tekoälytyökaluja käyttävien kirjallisuuden kääntäjien tekijyyttä näytetään problematisoitavan sillä perusteella, että kääntäjä olisi voinut luovuttaa käännösprosessin hallinnan tekoälylle ja turvautua ei-luovaan, mekaaniseen tekstitehtailuun. Ammattikäsitekehikosta kumpuava kääntäjän etiikka ja lähdetekstitulkintavelvoite eivät kuitenkaan jätä tällaiselle mahdollisuutta. Näin ollen kääntäjä voi hyödyntää tekoälyainesta vain alisteisena omalle inhimilliselle, yksilölliselle ja omaperäisen luovalle tulkinnalleen alkuteoksen maailmasta. Kääntäjä ei siis voi päästää tekoälyä mellastamaan itsekseen minkään alkuteoksen merkityksen kohdalla.

Kääntäjä tekee luovia valintoja alusta loppuun

Ongelman ydin näyttää olevan se, ettei edellä kuvattua ammattimaisen kääntämisen lähtökohtaa pidetä pohjaoletuksena, vaan diskurssia hämmentävät maallikkokäsitykset kääntäminen-sanaperheen merkityksistä (ja mahdollisesti myös väärät käsitykset jälkieditointi-sanan merkityksestä). Tekijyys- ja kirja-alan keskustelut koskevat kuitenkin tyypillisesti ammattimaista kirjankustannustoimintaa, johon liittyy esimerkiksi käännösoikeuksien hankkiminen. Näin ollen myös käännöstoiminnan pitää voida olettaa olevan tässä yhteydessä ammattimaista eikä mitä tahansa tekstitehtailua. Ammatillisen toiminnan kontekstissa kääntämistä pitäisi siis tarkastella ammattikäsitteistön pohjalta.

Kääntämisen peruseetoksen mukaisesti keskustoimija kääntämisessä on kääntäjä – ihminen (vrt. käännin, jolla viitataan koneeseen). Kääntäjän etiikkaa raamittavat uskollisuuden, adekvaattisuuden ja ekvivalenssin käsitteet nostinkin jo edellä esille. Niiden perusteella ihmiskääntäjä näyttäytyy taiteellis-eettisesti motivoituja luovia valintoja tekevänä olentona. Näitä valintoja hän tekee käännösprosessin alusta loppuun – siis rivi riviltä läpi teoksen eikä vain silloin kun sattuu huvittamaan.

Käännöstieteen käsitteistössä erotellaan erillisenä käsitteenään konekääntäminen (joka vastaa tekoälykääntämistä siinä mielessä, ettei se sisällä ihmistä). Konetuotosten hyödyntäminen kääntämisen apuvälineenä on ollut tuttu juttu jo pitkään esimerkiksi yritysviestinnän tekstien saralla – mutta kyse on nimenomaan hyödyntämisestä lähdetekstilähtöisesti. Konetta tai tekoälyä ei siis päästetä ”hoitamaan käännöstyötä” omin päin.

Ongelmallisen väljät maallikkokäsitykset

Maallikkokielessä ”käännös” on usein ammattikäsitettä laveampi: samalla sanalla voidaan viitata toisaalta ammattimaisesti laadittuun käännökseen ja toisaalta vaikkapa puhtaasti koneella tuotettuun tekstiin. Toisaalta ”käännöksen tarkistus” voi tarkoittaa maallikolle jotain ylimalkaista ja sirpaleista, toisin kuin ammattikäsitteiden mukainen tarkistus kaikessa pedanttiudessaan ISO-standardin nojalla. Sama pätee ”konekäännöksen tarkistukseen” (engl. post-editing): sekin voidaan maallikkokontekstissa ymmärtää varsin kirjavasti, siinä missä ammattikäsitteistön full post-editing -taso edellyttää lopputuotteelta samaa laatua kuin käännös-/kääntäminen-niminen tehtäväspesifikaatio eli vaatii näin ollen vääjäämättä yksilöllisen omaperäistä lähdetekstin tulkintaa.

Kun kirjaviin maallikkokäytäntöihin viittaava kielenkäyttö siirtyy kirjallisuuden kentän eri ammattiryhmien väliseen diskurssiin, ollaan kääntäjän profession ymmärtämisen kannalta aika eksyksissä.

Esimerkki maallikkokäsitysten sekoittumisesta diskurssiin

Ammattilaislähtökohdan ja maallikkoskenaarioiden sekoittumista kuvastaa esimerkiksi kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanaston artikkeli tekoälystä ja kääntäjän lainauskorvauksesta. Sen tärkeä käytännön anti kääntäjille on loppuun myöhemmin lisätty ohje, jonka mukaan kääntäjä arvioi itse teoskynnyksen ylittymisen ja sen myötä käännöksen kelpoisuuden OmaSanasto-verkkopalveluun lainauskorvausten laskemisen pohjaksi.

Artikkelin sanamuodot ovat kuitenkin osoitus siitä, että kääntämisen yleisesti katsotaan sisältävän myös maallikkokääntämisen ikään kuin rinnakkaisena vaihtoehtona:

Jos käännös on tehty täysin mekaanisesti, esimerkiksi sana sanalta ilman omaperäistä luovaa panosta, se ei ylitä teoskynnystä. Tällöin käännökselle ei synny tekijänoikeutta, eikä kääntäjä ole oikeutettu lainauskorvauksiin. Käytännössä julkaistujen kirjojen käännökset ovat kuitenkin yleensä riittävän omaperäisiä, jolloin ne nauttivat tekijänoikeussuojaa.

…

Kääntäjä arvioi itse, onko käännös hänen oman luovan työnsä tulos ja nauttiiko se tekijänoikeussuojaa. Jos kääntäjä katsoo, että tekoälyä on käytetty ainoastaan työvälineenä ja että käännöstyössä tehdyt luovat valinnat ovat hänen tekemiään, hän voi ilmoittaa käännöksen OmaSanastossa tavalliseen tapaan lainauskorvausta saadakseen. Teoskynnyksen ylittymistä ei tarvitse todistaa Sanastolle teostietojen ilmoittamisen yhteydessä.

Kääntäjänä voit siis ilmoittaa OmaSanastoon kaikki sellaiset käännösteokset, joihin katsot itse tuottaneesi luovaa sisältöä.

Käännös-termin lähdetekstitulkintaan velvoittava merkitys, joka pohjaa kääntäjän etiikkaa peräänkuuluttaviin käännöstieteen peruskäsitteisiin ja ISO-standardeihin, saa siis artikkelissa rinnalleen maallikkomaiseen kääntämiskäsitykseen perustuvan ”mekaanisen” ja ”sana sanalta” -vaihtoehdon. Kielten välisen merkitys- ja rakenne-epäsymmetrian ja esimerkiksi kulttuurierojen vuoksi lähdetekstitulkinta ei kuitenkaan ole – etenkään kirjan laajuisessa tekstissä – toteutettavissa sanasta sanaan -otteella. Myös ilmaus ”käännösteokset, joihin katsot itse tuottaneesi luovaa sisältöä” antaa vaikutelman, että luova panos olisi kääntämisessä jonkinlainen valinnainen lisä. Ei: luova tulkinta ja uudelleenrakentaminen lävistävät koko käännösprosessin!

Käännös tuotelupauksena

Kun kustantamo on hankkinut oikeuden julkaista alkuteoksen käännöksen, se on osa vastuuketjua, jossa alkuteoksesta tuotetaan toisella kielellä julkaistava teos. Tästä syntyy olennainen ”käännös-tuotelupaus”: kun lopputuote nimetään teostiedoissa käännökseksi, kirjailijan ja lukijan pitää voida lähtökohtaisesti luottaa siihen, että kyseessä todella on ammattimaisen kääntämisen tuloksena syntynyt tekstitaideteos – mukaan lukien lähdetekstin täysimääräinen tulkinta ja ihmisen täysimääräinen läsnäolo taideteoksen syntyprosessissa. Käännös-niminen kirjatuote ei siis voi olla koneellinen tekstituotos tai edes epämääräinen ”kyllä Pera sen tossa tarkisti” -henkinen sieltä täältä siloteltu puolisokkoviritelmä. Sen on oltava täysiverinen käännös sen mukaan, mihin ammattikäsitteistöstä kumpuava kääntäjän etiikka edellyttää.

Ammattimaiseen kustannustoimintaan ei pitäisi jäädä maallikkomaisen tekstipuuhastelun mentävää reikää. Laveita maallikkokääntämiskäsityksiä tukevaa diskurssia ei näin ollen pitäisi myöskään ylläpitää missään kirja-alan, luovien alojen tai tekijyyttä koskevissa keskusteluissa.

Edellä kuvattuun ei muuten pitäisi vaikuttaa mitenkään esimerkiksi se, jos kääntäjä ei ole jostain syystä halunnut nimeään tai nimimerkkiään näkyviin käännöskirjan tekijätietoihin. Käännös-tuotelupauksen pitäisi jo sinällään kertoa kaikki olennainen prosessin edellyttämästä tekijyyspositiosta, joka sisältää täyden luovan hallintavallan ja yksilöihmisen tekemän sataprosenttisen lähdetekstitulkinnan. (Sivuhuomautuksena: kääntäjän päätös jättää nimensä tai nimimerkkinsä pois teostiedoista on silti hivenen erikoinen signaali eikä missään nimessä eduksi kääntäjien näkyvyyden tai käännöstietoisuuden edistämisen kannalta.)

Kieliaineksen pintamuoto ei kerro luovan prosessin luonteesta

Lähdetekstitulkintavelvoitteen ja sen sisältämän omaperäisyyden ja luovuuden vuoksi teoskynnyksen ylittymistä ei pitäisi käännös-tekstituotteen yhteydessä aprikoida sen pohjalta, mitä työkaluja prosessissa on käytetty. Ne ovat toissijaisia, koska kaiken pohjan muodostavat ihmiskääntäjän tekemä lähdetekstitulkinta ja siitä kumpuavat päätökset. Silti käännöstä ja tekijyyttä koskevassa keskustelussa pohditaan edelleen myös sitä, kuinka suuri osa julkaistun tekstin aineksesta vastaa kääntäjän käytössä olleen tekoälytuotoksen pintamuotoa ja missä määrin tämän pitäisi vaikuttaa teoskynnyksen ylittymiseen.

Tällainen tarkastelu menee ohi maalin. Mitä ikinä kääntäjä onkin käännökseen valikoinut, hän on tehnyt sen yksilöllisen lähdetekstitulkintansa varassa. Olipa tekoälyainesta sommiteltu osaksi käännösteosta ”sellaisenaan” paljon tai vähän, ei taiteellisesti pesunkestävää, alkuteoksen maailmaa sataprosenttisesti tulkitsevaa käännösteosta olisi voinut syntyä ilman koko lähdetekstin tulkinneen kääntäjän kriittisen tärkeää luovaa panosta.

Käännös-nimistä tuotetta ei siis pitäisi alistaa tekoälyaineksen määrälliselle arvioinnille sen enempää kuin olisi tarpeen arvioida kääntäjän tekijyyttä sen perusteella, mitä sanakirjoja, hakuteoksia tai muita materiaalilähteitä hän on käyttänyt.

Tekoälymerkintä toimii käännöskirjoissa tarkoitustaan vastaan

Maallikkokielen ja ammattikäsitteistön sekoittuminen näkyy myös siinä, kuinka kirjankäännösten kontekstissa keskustellaan tekoälymerkintöjen tarpeellisuudesta. Niin kuin olen jo edellä ja aiemmassa blogitekstissäni muistuttanut, käännösalan käsitekehikon ja erityisesti kääntäjän etiikkaan liittyvien käsitteiden valossa kääntäjän ensisijainen tehtävä on tulkita lähdeteksti omilla aivoillaan eli aina yksilöllisen omaperäisesti. Näin ollen tekoäly ei mellasta millään rivillä tai minkään merkityksen kohdalla autonomisesti, vaan kääntäjä hyödyntää sitä alisteisena lähdetekstitulkinnalleen eli täysin luovan hallintavaltansa alaisuudessa.

Käännöskirjassa tekoälymerkintä johtaakin siis harhaan: se herättää virheellisen mielikuvan siitä, että tekoälyn on annettu tuottaa sisältöä käännöskirjaan ainakin jossain määrin itsenäisesti. Kuten edellä totesin, käännösoikeudet hankkineen kustantamon vastuun pohjalta tällainen olisi käännös-tuotelupauksen vastaista.

Käännöskirjoihin läiskäistyillä tekoälymerkinnöillä siis ikään kuin kävellään kääntäjän profession yli. Lisäksi merkintä nakertaa käännöskirjan houkuttelevuutta: käytännössähän se samastaa ammattikäännöksen maallikkokielessä käännökseksi kutsuttuun koneelliseen tai (Peran) ”korjailemaan” tekstituotokseen ja toimii sen myötä paradoksaalisesti läpinäkyvyystarkoitustaan vastaan.

Käännöskirjan imago

Mitä vaikutuksia harhaanjohtavilla ja kääntäjän etiikkaa kyseenalaistavilla tekoälymerkinnöillä voi olla? Sellaisia nähdessään käännöskirjan potentiaalinen ostaja joutuu epäilemään, onko kääntäminen sittenkään ollut kääntäjän täyden luovan hallintavallan alaista toimintaa. Tämä puolestaan on omiaan murentamaan lukijan taiteellista elämystä tai ainakin heittämään varjon sen ylle, kun ”autopilottitekoälykäytön mörkö” istuu olkapäällä kylvämässä epäluottamusta ja kyseenalaistamassa asioita, joita ei ole kustantamon markkinoille tuomassa kirjatuotteessa tarvetta kyseenalaistaa. (Käännöksen laadun arviointi on asia erikseen – mutta siinä fokuksessa ei pitäisi olla työkalupakin vaikutusten mielivaltainen arvailu vaan nimenomaan se, kuinka käännösteoksessa on onnistuttu välittämään alkuteoksen maailma. Hedelmällisimpään arviointiin kykenevät tietenkin käännöskritiikkiin erikoistuneet ammattilaiset.)

Ammattikäsitteistö pohjaksi kirja-alan kääntämiskeskusteluun

Käännös-käsiteperhe ammattikäsitteistön kehyksessä määriteltynä sisältää siis aina ihmiskääntäjän yksilöllisenä ja luovana lähdetekstin tulkitsijana. Koska käsitteiden ymmärtäminen on kirja-alan toimijoiden keskuudessa vaihtelevaa, keskusteluissa, vaikuttamistyössä ja sopimuksissa on hyvä tehdä tämä lähtökohta selväksi. Toisin sanoen on eroteltava edellä kuvattu ihmisposition sisältämä – käännöstieteen käsitteisiin ja ISO-standardiin pohjautuva – käännös-tuotteeseen tähtäävä toiminta maallikkokielisistä käännös- ja tarkistus-sanoista monenkirjavine tulkintoineen.

Muistutuksena vielä: kaikki edellä kuvattu käännöseettinen velvoittavuus pätee myös jälkieditointi- ja jälkieditoija-käsitteisiin silloin, kun lopputuote on kirjan käännös – eihän sitä voi tuottaa taiteellisesti kurantilla tavalla muuten kuin täysimääräisen lähdetekstitulkinnan kautta eli machine translation full post-editing -tasoisella jälkieditoinnilla. Toisin sanoen kyse on aina kääntämisestä, eikä käsitekiertotietä tarvittaisi.

Kirjailijoiden oivalluttamisesta

Käsitteiden avaaminen on tärkeää myös teostensa käännöstulevaisuutta pohtivien kirjailijoiden kannalta. Jos käännösalan käsitteistä ei ravistella tietoisesti irti maallikkokääntämisoletuksia ja tekoälyn (samoin kuin muiden työkalujen) alisteisuutta kääntäjätaiteilijan luovalle hallintavallalle ei alleviivata, kirjailijat saattavat syyttä suotta kavahtaa tekoälytyökalun läsnäoloa ammattimaisen kustannustoiminnan ja sen myötä ammattimaisen kääntämisen kontekstissa.

Kirjailijoiden pitäisi voida olla turvallisin mielin: kääntäjän etiikkaan luovuttamattomasti sisältyvä lähdetekstitulkintavelvoite asemoi ihmiskääntäjän etsimään aina teoksen parasta tismalleen samaan tapaan kuin ennenkin: kokosydämisesti alkuteosta rakastaen ja kunnianhimoisen luovasti käännöstä rakentaen.

Käännösateljee vain on nykyään runsaammin varusteltu.