Taru Salminen, korean kielen opettaja ja suomentaja
Suomi ja Etelä-Korea sijaitsevat maantieteellisesti kaukana toisistaan, mutta maiden väliltä löytyy yllättäviä yhteyksiä. Ensimmäisen tieteellisesti pätevän korean kielen kieliopin julkaisi suomalainen G. J. Ramstedt vuonna 1939, ja kielissä on jonkin verran rakenteellisia samankaltaisuuksia.
Eteläkorealainen kirjallisuus on alkanut kiinnostaa ennennäkemättömällä tavalla Han Kangin tuoreen Nobel-palkinnon myötä. Olen suomentanut korealaista kaunokirjallisuutta kymmenen vuotta, ja olen tietääkseni ainoa, joka kääntää sitä suoraan koreasta suomeksi. Se tekee työstä varsin yksinäistä. Korealaista kirjallisuutta on saatu erikielisten yleisöjen saataville enemmän vasta viimeisten parinkymmenen vuoden ajan. Suurena syynä tähän on ollut yksinkertaisesti osaavien kääntäjien puute. Tilanne on onneksi parantunut viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana.
Monet usein ihmettelevät, miten päädyin korean kielen pariin. Se on pitkä tarina, mutta lyhyesti sanottuna lukioaikaiset eteläkorealaiset kirjekaverit sytyttivät kiinnostuksen maahan ja kieleen. Lisäksi kielen aakkosten helppous sekä suomen ja korean tietty rakenteellinen samankaltaisuus vaikuttivat aikanaan siihen, miksi valintani kallistui koreaan eikä japaniin tai kiinaan, joita myös jonkin verran opiskelin.
Korean kieltä tuntemattomat usein olettavat, että koreaa kirjoitetaan kirjoitusmerkeillä kuten kiinaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan koreaa kirjoitetaan vuonna 1446 julkaistuilla hangeul-aakkosilla, jotka noudattavat äännekirjoituksen periaatteita. Koreaa kirjoitettiin kyllä alun perin kiinalaisilla merkeillä, mutta kielet ovat todella erilaisia, mikä vaikeutti kiinalaisen kirjoitusjärjestelmän soveltamista korean kieleen. Nykyään kiinalaisia merkkejä näkeekin lähinnä konservatiivisten sanomalehtien otsikoissa.
Suomella ja Korealla on yllättävä yhteys: suomalainen tutkimusmatkailija, diplomaatti ja kielitieteilijä Gustaf John Ramstedt (1873–1950) laati ensimmäisen tieteellisesti pätevän korean kieliopin, joka julkaistiin englanniksi vuonna 1939. Lisäksi monet keski-ikäiset ja sitä vanhemmat korealaiset ovat koulussa oppineet, että korea ja suomi kuuluvat uralilais-altailaisiin kieliin. Nykykielitiede ei tätä käsitystä jaa, mutta olen katsonut parhaaksi nyökytellä hyväksyvästi ja hyödyntää teoreettisen yhteyden mahdollisuutena rakentaa läheiset suhteet korealaisiin, ovathan suhteet ja verkostot korealaisen yhteiskunnan perusta.
Suomen ja korean kielissä on yllättävän paljon rakenteellisia samankaltaisuuksia. Molemmat ovat agglutinoivia kieliä, eivät tosin puhtaita sellaisia, sillä sanavartaloissa esiintyy jonkin verran vaihtelua – koreassa tosin huomattavasti vähemmän kuin suomessa. Koreassa esimerkiksi paikkaa ja aikaa ilmaistaan suomen sijamuotoja vastaavilla partikkeleilla, jotka liitetään sanan perään. Koreassa on alun perin ollut myös vokaalisointu, mutta se on kadonnut ajan myötä ja näkyy nykyään vain verbien ja adjektiivien taivutuksessa.
Sekä suomen että korean sanajärjestys on varsin joustava, mikä mahdollistaa erilaisten vivahteiden ja tunnelmien luomisen. Sanojen suhteet osoitetaan sanavartaloihin liitettävillä päätteillä ja tunnuksilla. Korean kielen perussanajärjestys on kuitenkin subjekti-objekti-verbi. Siksi kääntämistä ei kannata aloittaa suoraan ensimmäisestä sanasta, vaan lukea virke aina loppuun asti, sillä se saattaa yllättää.
Korean kielessä käytetään paljon erilaisia kuvailevia lauseenvastikkeita ja partisiippeja tyyliin ”eilen syömäni punainen omena oli herkullinen”. Niitä voi olla pitkä rimpsu ennen varsinaista pääasiaa, mikä tekee virkkeistä usein pitkiä, mutta samalla ilmaisultaan tiiviitä. Annan esimerkin Han Kangin Älä jätä hyvästejä -teoksesta. Siinä on virke, joka on koreaksi 개가열람실 창문의 블라인드 틈으로 들어오던 육 년 전 겨울 햇빛이 그때 내 눈앞에 떠오른다. Saman sanajärjestyksen säilyttäen virke kuuluu suomeksi seuraavasti: Avoimen lukusalin sälekaihtimien välistä tihkuneet kuuden vuoden takaiset talviset auringonsäteet muistuvat silloin mieleeni. Suomeksi rakenne on periaatteessa mahdollinen, mutta raskas. Virke muuntui lopulta muotoon ”Silloin mieleeni muistuvat talviset auringonsäteet, jotka tihkuivat avoimen lukusalin ikkunoiden sälekaihtimien lomasta kuusi vuotta sitten.” Kääntäjänä joudun kyllä joskus pätkimään ylipitkiä virkkeitä, mutta yritän myös säilyttää tiettyä ketjuttamisen tunnetta.
Onomatopoeettisuus on myös korean kielelle ominainen piirre. Linnut eivät sirkuta, liverrä tai raaku vaan laulavat chek chek, kwekkol kwekkol tai ppii ppii. Omenaa haukatessa kuuluu asak asak, rapeaa keksiä purtaessa taas pasak pasak. Lapset hiipivät sappun sappun ja vilkuilevat ympärilleen duribeon duribeon. Eri värisävyille taas löytyy lukemattomia adjektiiveja ja kääntäjällä onkin pähkäilemistä, olisiko auringonlasku kenties punertava, rusottavan punainen, kellanpunerva vai jokin muu.
Monikon käyttö on korean kielessä melkoisen niukkaa, verbeillä ei ole persoonamuotoja ja persoonapronominejakin käytetään varsin säästeliäästi. Se jättää oven auki erilaisille tulkinnoille. Hyvä esimerkki on Han Kangin Älä jätä hyvästejä -teoksen nimi. Koreaksi se on 작별하지 않는다, josta ei itse asiassa ilmene persoonamuotoa lainkaan. Kirjan nimeksi pohdittiinkin myös muita vaihtoehtoja, kuten monikon toisessa persoonassa olevaa Emme jätä jäähyväisiä ja passiivimuotoista Mahdottomat jäähyväiset.
Korea on siis kiehtova kieli ja rohkenen väittää, että suomenkieliset pystyvät omaksumaan monet sen rakenteet helpommin kuin kielitypologisesti tyystin erilaista kieltä puhuvat. Yritän tässä siis oikeastaan mainostaa korean kielen opintoja, sillä olisi ihanaa saada kollegoita. Varsinkin Han Kangin Nobel-palkinnon myötä työtä koreankielisen kirjallisuuden suomentamisessa riittäisi varmasti useammallekin.
Taru Salminen
Korean kielen opettaja ja suomentaja
Taru Salminen on Korean kulttuurin ja kielen asiantuntija. Hän on opettanut koreaa Turun yliopistossa vuodesta 2017 lähtien. Lisäksi hän kääntää korealaista kirjallisuutta, viimeisimpinä töinään Nobel-palkitun Han Kangin teokset Valkoinen kirja ja Älä jätä hyvästejä.
