Kuvailutulkkaus – Kuinka kuvat kääntyvät sanoiksi

Anne Ketola, käännöstieteen tutkija

Kuvailutulkkaus on saavutettavuuspalvelu, jossa näköaistin kautta havaittu tieto ilmaistaan sanallisesti näkövammaisia ihmisiä varten. Monet kuvailutulkkauksen ydintaidoista – esimerkiksi kohdelukijoiden huomioiminen ja monimutkaisen tiedon muotoileminen ymmärrettävään muotoon – ovat kääntäjälle jo valmiiksi tuttuja. Kuvailutulkkaus avaakin kääntäjälle mahdollisuuden laajentaa omaa osaamistaan ja palveluvalikoimansa. Tässä Vieraskynä-blogitekstissä pohditaan kääntäjän ja kuvailutulkin kompetenssien yhteneväisyyksiä ja eroja.

Viime vuosina kuvailutulkkaus on noussut yhä näkyvämmäksi osaksi saavutettavuustyötä. Sitä tarvitaan esimerkiksi museoissa ja gallerioissa, teattereissa, elokuvissa ja erilaisissa live-tapahtumissa. Kuvailutulkkauksen avulla näkövammaiset henkilöt voivat osallistua esimerkiksi kulttuuriin ja koulutukseen yhdenvertaisesti.

Olemme juuri julkaisseet kollegoideni Mira Kainulaisen ja Niina Ollankedon kanssa Kuvailutulkkauksen käsikirjan, joka on ensimmäinen suomenkielinen kuvailutulkkauksen oppikirja. Käsikirjaan on koottu ja yleistajuistettu kansainvälistä tutkimustietoa kuvailutulkkauksesta, jota on täydennetty suomalaisten kuvailutulkkausasiantuntijoiden käytännön asiantuntemuksella. Käsikirja on kaikille avoin ja maksuton e-kirja, ja kannustamme kaikkia kieliasiantuntijoita tutustumaan siihen vähintäänkin yleissivistysmielessä!

Kuvailutulkkaus on kiinnostavaa ja kutkuttavan haastavaa työtä, joka haastaa kokeneimmankin tekstintekijän. Työ opettaa katsomaan maailmaa uudella tavalla, kyseenalaistamaan omaa näköhavaintoa ja herkistymään sille, miltä maailma näyttää muiden aistien kautta.

Mitä yhteistä on kääntäjän ja kuvailutulkin kompetensseilla

Kääntäjä ei siirrä kielestä toiseen sanoja, vaan merkityksiä. Kuvailutulkki tekee pohjimmiltaan samaa, mutta erilaisesta lähdeaineistosta: hän tarkastelee esimerkiksi maalausta, elokuvaa, museoesinettä tai näyttelytilaa ja pohtii, mikä kohteessa on keskeistä ja millaisten sanojen kautta oma tulkinta jäsentyy parhaiten. Kuvailutulkkausta kutsutaankin myös intersemioottiseksi kääntämiseksi: viesti käännetään yhdestä merkkijärjestelmästä toiseen.

Kuvailutulkin työssä korostuvat monet sellaiset kompetenssit, joita pidämme myös hyvän kääntäjän ydintaitoina. Ensimmäisenä tulee mieleen, että kuvailutulkin tulee tuottaa selkeää, oikeaoppista kieltä. Tämä on myös kääntäjän ammattitaidon ydin.

Toinen yhteinen kompetenssi ovat tiedonhakutaidot ja valmius oppia uutta: kuvailutulkin ja kääntäjän tulee kyetä ottamaan haltuun milloin mikäkin aihekokonaisuus, etsiä siihen oikeaoppinen sanasto ja ymmärtää aiheesta vähintäänkin perusasiat.

Työskentelin hiljattain kuvailutulkkaustoimeksiannossa, jossa tuotimme kuvailutulkkeita Postimuseon Kuvan vallankumous -näyttelyyn Tampereella. Yksi kuvailtavista kohteista oli 1900-luvun alun stereokamera eli kaksilinssinen kamera. Tällaisen kohteen kuvailutulketta ei voi laatia pelkästään kohdetta katselemalla, vaikka sitä tuijottelisi tuntikausia. Jotta pystyimme kuvailemaan kameran rakennetta ymmärrettävästi, tarvitsimme paitsi oikeaoppista sanastoa, myös taustatietoa kameran osista ja toimintaperiaatteesta. Internet ei tarjonnut meille tiedonhaussa apua lainkaan, mutta löysimme lopulta tueksemme asiantuntijoita Suomen valokuvahistoriallisesta yhdistyksestä. Kun he olivat opettaneet meille, kuinka kamera toimi, saattoi kuvailutulke syntyä.

Kolmas yhteinen kompetenssi on kohdeyleisön huomioiminen. Kääntäjä pohtii jatkuvasti, mitä vastaanottaja tietää ennestään ja mitä hänen tarvitsee tietää ymmärtääkseen tekstin. Kuvailutulkki tekee täsmälleen samaa. Mitä kannattaa kertoa? Mitä voi jättää sanomatta? Onko jotain kulttuurista tai vaikkapa historiallista tietoa, jota kuvailutulkkeessa tulisi mainita, jotta kuvailu olisi ymmärrettävää? Missä järjestyksessä asiat kannattaa kertoa, jotta tieto jäsentyy oikein kuvailutulkkeen käyttäjän mielessä?

Rohkeita ratkaisuja

Ehkä suurin ero kääntäjän ja kuvailutulkin työn välillä liittyy juuri päätöksenteon määrään. Kääntäjällä on yleensä olemassa lähdeteksti, jonka hän välittää – joskus toki yksityiskohtia poistaen tai lisäten, kenties tekstiä uudelleenjärjestellen. Kuvailutulkin lähdeteksti ei ole yhtä tarkkarajainen.

Kuvailutulkin on itse päätettävä, mikä kohteessa on kaikkein tärkeintä ja mikä voidaan sivuuttaa. Tämä korostuu erityisesti elokuvien ja TV-ohjelmien kuvailutulkkauksessa, jossa kuvailutulketta lisätään pääsääntöisesti vain kohtiin, joissa elokuvan muu ääniraita on hiljainen. Elokuvan visuaalisesta informaatiosta voi siksi välittää vain murto-osan.

Mielestäni juuri tämä tekee kuvailutulkkauksesta niin kiehtovaa. Työ pakottaa pysähtymään ja pohtimaan, mikä kuvailutulkattavassa kohteessa todella on olennaisinta. Mitä toinen ihminen tarvitsee ymmärtääkseen, kokeakseen tai nauttiakseen samasta asiasta kuin minä?

Kuvailutulkkauksen pääasiallinen kohdeyleisö on hyvin heterogeeninen. Syntymäsokea henkilö voi toivoa kuvailutulkkaukselta hyvin eri asioita kuin vasta myöhemmällä iällä sokeutunut, samoin heikkonäköinen henkilö voi haluta näköhavaintonsa tueksi erilaista informaatiota kuin täysin sokea. Yksilöstä toiseen vaihtelee luonnollisesti myös se, kuinka paljon taustatietoa tarvitaan kuvailutulkattavan kohteen ymmärtämiseen, ja toivooko kuvailutulkkauksen käyttäjä yksityiskohtaista ja paneutuvaa kuvailua vai pelkät pääpiirteet. Täydellinen, kaikkia käyttäjiä yhtä lailla miellyttävä kuvailutulke on kenties vielä suurempi mahdottomuus kuin täydellinen käännös.

Asiantuntijuutta yhdessä

Kääntäjän ja kuvailutulkin työprosessissa on kuitenkin myös yksi merkittävä ero. Kääntäjän työ on useimmiten yksilösuoritus – tai ainakin työ on pääsääntöisesti mahdollista tehdä yksin, ellei aikataulu ja työn laajuus toisen sanele. Kuvailutulkkauksessa tilanne on toinen. Ammattimaiseen kuvailutulkkaukseen on vakiintunut käytäntö, jossa kuvailutulkki työskentelee työparina näkövammaisen kuvailutulkkauskonsultin kanssa (laajemmissa toimeksiannoissa toki kuvailutulkkeja voi olla useampi).

Kuvailutulkkauskonsultti ei ole testikäyttäjä eikä oikolukija. Hän on oman kokemuksensa asiantuntija ja kuvailutulkkausprosessin täysivaltainen jäsen, joka tuo prosessiin tiedon siitä, millaista on vastaanottaa kuvailutulke ilman näköaistin tukea.

Työpariajattelu liittyy laajempaan saavutettavuustyön periaatteeseen, joka tunnetaan englanniksi nimellä ”Nothing about us without us”, ei mitään meistä ilman meitä. Ajatuksena on, että vähemmistöjä koskevassa päätöksenteossa ja palveluiden kehittämisessä myös vähemmistöjen omien edustajien tulee olla mukana. Kuvailutulkkauksessa tämä tarkoittaa sitä, että näkövammainen konsultti auttaa varmistamaan, että kuvailutulkkaus todella palvelee niitä ihmisiä, joille se on tarkoitettu.

Kuvailutulkkauksen käsikirjan julkaisutilaisuudessa järjestetyssä paneelikeskustelussa kokeneet kuvailutulkit ja konsultit keskustelivat paljon siitä, miksi työparimalli on tärkeä. Pitkän linjan kuvailutulkki Anu Aaltonen kertoi kerran kuvailutulkanneensa elokuvakohtausta, jossa taustalla kuului junan ääni, vaikkei junaa näkynyt. Hän ei ollut kiinnittänyt ääneen mitään huomiota, koska hänen huomionsa oli kiinnittynyt elokuvan kuvaraidan tapahtumiin. Kuvailutulkkauskonsultti oli sen sijaan pysähtynyt kysymään, miksi kuvailutulkki ei maininnut junasta mitään.

Esimerkki havainnollistaa jotakin olennaista. Näkevä kuvailutulkki tarkastelee maailmaa väistämättä näköaistin kautta. Näkövammaisen konsultin lähtökohta on toinen: Hän hahmottaa kokonaisuutta eri aistien kautta ja huomaa usein asioita, jotka näkevältä jäävät huomaamatta. Kuvailutulkki ja konsultti tuovat prosessiin omat asiantuntemuksensa; laadukas lopputuotos tarvitsee molemmat.

Kuvailutulkkauksen käsikirjan voi ladata täältä: https://sites.tuni.fi/kuvailutulkkauksenkasikirja/lataa-teos/

Kuvailutulkkauksen käsikirjan YouTube-kanava: https://www.youtube.com/@Kuvailutulkkauksenk%C3%A4sikirja

Artikkelikuva: Helena Ollanketo