Kirjakäännösten laatu tekoälyn aikakaudella

Paula Erkintalo, kirjallisuuden kääntäjä

Konelisäosat ovat olleet osa käännösympäristöjä jo pitkään, ja olisi vaikea kuvitella vaikkapa monikielistä yritysviestintää ilman niiden työtä nopeuttavaa vaikutusta. Kirjallisuuden saralla koneavusteisuus käännösprosessien työkaluna on kuitenkin uudempi juttu. Eri ammattiryhmissä kirja-alalla ja sen liepeillä ei siis välttämättä olla täysin ajan tasalla esimerkiksi tekoälyn käytöstä ammattimaisessa käännösprosessissa.

Tämä blogikirjoitus on ensimmäinen osa tekstistä, jonka olen kirjoittanut kielipalveluyrittäjän ja kirjallisuuden kääntäjän näkökulmasta. Pyrin kirkastamaan siinä käsitystä modernin kääntäjän työstä erityisesti kirjailijoille ja kustantajille. Toisaalta kirjoitukseni auttaa hahmottamaan, kuinka kääntämisen sanallistaminen vaikuttaa profession sisällön ymmärtämiseen tekoälyn aikakaudella, joten siitä voi olla hyötyä myös käännösalan väelle.

Lähdeteksti on kaiken lähtökohta

Keskustelua tekoäly ja kirjallisuus -aiheesta näyttää aika ajoin synkentävän pelko siitä, että käännösalan ammattilaiset toimisivat tekoälytyökaluja käyttäessään niin kuin amatöörit toisinaan tekevät: siis tuottaisivat käännöksiä puoli- tai täysautomaattitehtaillen ja lähdetekstistä irrallaan. Toisin sanoen asiantuntijalapsi on vaarassa tulla heitetyksi pöpelikköön amatööripesuveden mukana. Tästä syystä ja yleisen kääntämistietoisuuden edistämiseksi onkin tarpeen tehdä ammattimaisen kääntämisen sielu näkyväksi muutaman perusasian kautta.

Kääntäjän eettisiä velvoitteita voidaan lähestyä muun muassa seuraavien käännöstieteen käsitteiden näkökulmista (määritelmät Tieteen termipankista):

• uskollisuus: ”kääntäjän vastuullisuuden tunne jotakin tahoa kohtaan”
• adekvaattisuus: ”käännös noudattaa tulokielen normeja ja siinä on otettu huomioon käännöksen lukijoiden tarpeet ja odotukset”
• ekvivalenssi: ”käännöksen ja lähtötekstin yksiköiden vastaavuus ja kommunikatiivinen samanarvoisuus”.

Kiistatonta lienee avaintermien pohjalta se, että kirjailijan ja lukijan huomioivaan uskollisuuteen, adekvaattisuuteen ja ekvivalenssiin voi kirjankäännöstä laadittaessa pyrkiä ainoastaan näitä näkökohtia tietoisesti pohtiva, eettiseen harkintaan ja empatiaan kykenevä ihmiskääntäjä. Kääntäjän etiikan todeksi eläminen lukemattomine kielellis-kulttuuris-taiteellisine päätöksineen vaatii siis vääjäämättä

• ihmiskääntäjän herkkää ja yksilöllisen omaperäistä lähdetekstin tulkintaa
• ihmiskääntäjälle täysimääräisesti uskottua ilmaisun hallintaa.

Käännösalan avaintermeistä kumpuava lähdetekstitulkintaa edellyttävä uskollisuusvelvoite muodostaakin käännösten laadun kannalta luovuttamattoman käännöseettisen turvarakenteen. Karkaaminen tästä kehyksestä ilmentää amatöörikääntämistä, jollaiseen en soisi kustantamojen tai muiden taidetekstikäännöksiä tilaavien tekijävalinnoissaan haksahtavan.

Samaan hengenvetoon on todettava, että esimerkiksi yritysviestinnässä automaattikäännös tai vain hivenen siloteltu konekäännös voi jossakin yhteyksissä käyttötarkoituksesta ja tehtäväspesifikaatiosta riippuen riittää – kirja tai muu taideteos on kuitenkin aivan eri juttu.

Uskollisuusvelvoitettu tulkinta määrää kääntäjätaiteilijan vision

Millaista työskentely ammattimaisissa tekoälyä sisältävissä käännösympäristöissä sitten on?

Kaupallisten toimijoiden moderneissa suljetuissa ympäristöissä  lähdeteksti näkyy käyttöliittymissä tyypillisesti vasemmalla ja kohdeteksti luodaan oikealle. Ympäristöihin saattaa sisältyä esimerkiksi termilistoja, haku- ja tarkistustoimintoja ja käännösmuisteja. Näitä kääntäjä keskusteluttaa koko käännösprosessin ajan kriittisesti ulkoisten luotettavien termi- ja sanastotyökalujen sekä erilaisten taustatutkimuslähteiden kanssa. Tämä kaikki on ollut käännösalalla jo pitkään peruskauraa.

Myös konekäännöslisäosia on integroitu käännösympäristöihin jo pitkään. Nykyään oikealla puolella käyttöliittymässä – myös kirjaa käännettäessä – voi näkyä automattisesti lähdetekstin tekoälykäännös, joka ei (niin kuin ei mikään koneellinen tuotos) tietenkään sisällä ihmisyksilön tekemää lähdetekstin tulkintaa eikä siis ole käännöseettisestä tai taiteellisesta näkökulmasta prosessissa minkäänlainen ”tekijä”. Kääntäjä voi kuitenkin hyödyntää käännöksessään koneellista ainesta niiltä osin kuin katsoo sen tarjoavan materiaalia palvelemaan uskollisuusvelvoitettua tulkintaansa lähdetekstistä – vivahteikkuus, termitarkkuus, idiomaattisuus, rytmi, kulttuurisensitiivisyys ja kaikki muut kääntämisen laatuparametrit huomioiden.

Monipuolista materiaalia käännösateljeehen – teoksen eduksi

Edellä kuvattu lisämenetelmä on sukua sille, miten saattaisi toimia vaikkapa erilaisia materiaaleja teoksessaan hyödyntävä kuvataiteilija: samaan tapaan myös tiedonkäsittelyateljeessaan toimiva kääntäjä poimii visionsa kannalta osuvimmaksi katsomansa ilmaisullisen osasen toisinaan ”tehdasvalmisteisten” komponenttien korista, kun taas joidenkin tekstikohtien kohdalla hän katsoo parhaaksi sorvata sen mielensisäisistä ja mahdollisesti muiden työkalujen tarjoamista materiaalilähteistä. Ammattikääntäjä tekee materiaalivalinnat aina teoksen etu edellä ja lähdetekstin tulkintaan perustuvan yksilöllisen visionsa ehdoilla.

Toisin sanoen ammattilainen ei ”käännä tekoälyllä” tai ”tee tekoälykäännöksiä”. Kaikki tällainen on tekoälyn amatöörikäyttökontekstia heijastelevaa kielenkäyttöä. Työn sanoittaminen tällä tavalla kuulostaa siltä kuin tekoäly jätettäisiin riehumaan lähdetekstin kanssa osin tai kokonaan autonomisesti ilman, että sen käyttö alistettaisiin kääntäjän kieltenvälisyyteen liittyville ja muille ammatillisille kompetensseille.

Jouhevoittava vaikutus riippuu rakenteiden ja sanaston luonteesta

Kokonaisprosessin kannalta suurin hyöty tekoälylisäosia sisältävissä kirjankäännösympäristöissä on tietenkin se, että käännös valmistuu niitä käytettäessä tyypillisesti nopeammin kuin ilman tätä työkalua. Tämä perustuu siihen, että huippuunsa hiotut suljettujen ympäristöjen työkalut tarjoilevat lähdetekstitulkintavelvoitteen alaisuudessa työskentelevälle ammattikääntäjälle varteenotettavia tai jopa erinomaisia käännösratkaisuaihioita virke-, lause- ja sanatasolla. Sitä ne tekevät hyvin erityyppisten rakenteiden ja monenlaisista semanttisten detaljien kohdalla. Vanhan väitteen, jonka mukaan konelisäosat sopivat lähinnä vähemmän luovuutta edellyttävien käyttöohjetekstien työstämiseen, voi siis alan kärkeä edustavien työkaluympäristöjen ääressä todeta aikansa eläneeksi.

Oma kokemukseni tekoälytyökalusta kirjansuomennosprojekteissa on, että mitä polveilevampi ja mutkikkaampi käännettävä virkerakenne on (englannin kielen kiilalausehimmelit ovat tästä hyvä esimerkki), sitä vähemmän tekoälyn tarjoilemista rakenteellisista ratkaisuista on hyötyä lähdetekstitulkintavision toteuttamisen kannalta. Tästä huolimatta laadukkaan tekoälytyökalun tarjoaman ratkaisun korkea taso pääsee yllättämään tämän tästä raakakäännöskierroksella myös sellaisissa kohdissa, joissa tekoälyn olisi voinut olettaa kompuroivan rumasti. Ja toisaalta: vaikka hyötyä virkkeen tai virkekokonaisuuden rakenteellisiin ”makroelementteihin” saisi joissakin kohdissa vähänlaisesti, ei tämä tarkoita sitä, etteikö tekoäly voisi samassa kohdassa tarjoilla varteenotettavia sanastopuolen ratkaisuja tai vähintään virikkeitä ajatusprosessien sytykkeiksi.

Niin tai näin: kääntäjä on se, joka päättää, ja tekstitaideteos muotoutuu hänen myöhemmillä työstökierroksillaan joka tapauksessa vielä paljon syntaktis-semanttisen viimeistelytanssin pyörteissä. Siinä ammennetaan sekä sisäisistä että ulkoisista materiaalilähteistä, ja oman mausteensa prosessiin antaa muutosehdotuksia tarjoava kustannustoimittaja omalla kierroksellaan niin kuin kirjankäännösskenessä on ollut tapana tehdä iät ja ajat. Tämän näkemyksen arvoa ei voi korostaa liikaa, eikä se – sekään – siis ole kadonnut ammattimaisesta kirjankäännösprosessista mihinkään uusien työkalujen myötä.

Teoskohtaiset kielen piirteet olennaisempia kuin genre tai status

Niin kuin käännösliemissä keitetyt hyvin tietävät, teoksen ”kevyt” aihe tai luokiteltavuus viihdeosastolle eivät automaattisesti tarkoita kääntäjän kannalta helppoa nakkia rakenteiden purkamisen tai vaikkapa nasevan dialogin loihtimisen saralla – erikoisalojen termien perkaamisesta puhumattakaan. Toisaalta käännösjumpan kannalta suoraviivaisempi ilmaisutyyli saattaa kannatella sisällöllisesti tai taiteellisen kokonaiskomposition kannalta jotain päräyttävää tai ylevää.

Tätä ajatellen ei mielestäni pidä haksahtaa mustavalkoiseen kategorisointiin siinä, minkä kertomakirjallisuuden lajien kääntämisessä tekoälylisäosan käyttö kannattaa tai minkä ei. Statuspohjainen ”taideskenen auktoriteettien arvostama laatukirjailija” vs. ”massojen fanittama viihdekirjailija” -erottelu ei sekään vaikuta luotettavimmalta tavalta ennustaa tekoälykalun nopeuttavaa hyötyä käännösprosessissa. Jouhevoittamishyödyn tasoa on kääntäjän kannalta mielekkäintä lähestyä teos- tai teossarjakohtaisesti tekstin kielellisten piirteiden yleisprofiilin pohjalta.

Kielellisen yleiskuvan hahmottaminen onkin nykyään tärkeä osa kustantamo–käännöskoordinointiyritys-yhteistyöhön sisältyvää ammattitaitoa. Samalla kielen piirteisiin keskittyvä näkökulma alleviivaa sitä, kuinka kääntäjälle relevanttia on vain ja ainoastaan laatia optimaalinen käännös ja ratkoa vastaan tulevat käännösongelmat. Täysin toissijaista on se, miten alkuteosta ylistetään tai miten sille tai sen edustamalle genrelle nyrpistellään käännösateljeen ulkopuolisissa statusnokitteluissa. Kääntäjän tehtävä on adoptoida kirjailijan henkinen lapsi työprosessinsa ajaksi ja rakastaa se kohdekielelle. Piste.

Käännös-lopputuoteodotus sanelee kaiken muun

Entä sitten valitettavan harhaanjohtava jälkieditoinnin käsite, joka näyttää välillä elävän tekoälykeskustelussa omaa elämäänsä todellisesta merkityksestään irrallaan ja jota myös Annika Karvonen käsitteli hiljattain blogikirjoituksessaan? Kirjan käännös -nimisen lopputuotteen kannalta olennaista tietenkin on, että prosessissa tuotetaan käytettävistä käsitteistä riippumatta täysiverinen käännös – tätä odottavat kirjailija, lukija ja kustantamo. On kuitenkin hyvä huomata, että myöskään jälkieditointia koskeva standardi ISO 18687:2017 ei anna ”lupaa” mihinkään muuhun: sen mukaan loppulaatuodotukset jälkieditoinnille full machine translation post-editing -tasolla ovat samat kuin ilman konelisäosaa laaditulla käännökselle. Tämän samanlaatuisuusvaatimuksen täyttäminen olisi tietenkin mahdotonta ilman, että kääntäjä toteuttaisi lähdetekstitulkintavelvoitetta kirjailijan ja lukijan kannalta uskollisesti. Hän siis tarvitsee sekä kääntäjän perinteiset kompetenssit että kyvyn hyödyntää konelisäosaa työssään.

Kirjan käännös -nimisen tuotteen valmistusprosessia ja siinä tarvittavaa kääntäjäprofessiota kompetensseineen alleviivaa näin ollen alan ulkopuolisille parhaiten sanaperhe kääntäjä, kääntäminen ja käännös. (Kun taas vaikkapa ”editointi” tai ”toimittaminen” kalskahtavat siltä kuin koko lähdetekstiä ja kieltenvälisten kääntämiskompetenssien tarvetta ei olisi yhtäkkiä olemassakaan ja kyse olisi jostakin arvailuun perustuvasta yksikielisestä sokkotehtailusta.)

Huomio pitää kohdistaa kääntäjien valintaan

Tekoäly ei siis muuta ammattimaisen kirjallisuuden kääntämisen perusasetelmaa – ei käännöstieteen peruskäsitteiden näkökulmasta, ei jälkieditointia koskevan standardin näkökulmasta eikä varsinkaan kirjailijan, lukijan tai kustantamon edun näkökulmasta. Luovuttamattomana lähtökohtana on edelleen alkuteos, josta kääntäjä tuottaa kirjailija–lukija-uskollisuuskehyksessä käännöksen yksilöllisen tulkintansa pohjalta.

Siinä missä työkalujen kehittyneisyys on aidon jouhevoittamishyödyn kannalta tärkeää, vielä tärkeämpää on käännösteoksen laadun ja esimerkiksi kirjailija–kustantamo–käännöskoordinointi–kääntäjä-yhteistyökuvioiden kannalta se, kuka tulkitsee lähdetekstin, kuka tekee käännösratkaisut ja kuka kantaa niistä vastuun. Jos kääntäjäksi tekoälyavusteiseen ympäristöön valitaan ammattikääntäjä, jolla on sekä perinteiset kääntäjän kompetenssit että tekoälytyökalukompetenssi, homma on terveellä pohjalla sekä taiteellisen kunnianhimon että järkevän ajankäytön kannalta.